Aloitin posliininmaalausharrastuksen vuonna 1995. Alkuun tärkeintä oli määrä. Kaikenlaisia kuppeja ja lautasia syntyi parin kolmen polttokerran jälkeen. Matkan varrella opettajat vaihtuivat ja opin uusia tekniikoita. Tekemäni työt paranivat ja olin niihin itsekin tyytyväinen. Opin maalaamaan hedelmiä, marjoja ja kukkia. Lemmikkejä, tulppaaneja ja villiruusuja. Mutta ”oikeita” ruusuja en saanut onnistumaan, joten jätin ne maalaamatta.
Jäin eläkkeelle ja muutin Kouvolaan vuonna 2016. Syksyllä aloitin muutaman vuoden tauon jälkeen uudelleen posliininmaalauksen. Päätin, että yritän tehdä mahdollisimman hyviä töitä niillä lahjoilla, mitkä minulla on. Teinkin monta hyvää työtä, joista ylpeydellä iloitsin. Ja kiitin opettajaani Aulia, joka rehellisesti, mutta lempeästi jaksoi kannustaa.
Syksyllä 2018 opettaja ehdotti meille ryhmäläisille, että maalaisimme ruusuja. Hän näytti kädestä pitäen, miten ruusu kehittyy tietyistä siveltimen vedoista. Näytti helpolta, mutta ei toiminut minulla. Kiukuttelin, raivosin, nousin välillä kävelemään ja rauhoittumaan. Sitten taas otin siveltimen käteen ja lähdin etsimään valööriä ja oikeanlaisia vetoja. Ei löytynyt, ei. Kymmenen ruusua ja niiden poispyyhkiminen, sata ruusua ja niiden pois pyyhkiminen, tuhat ruusua ja … Lopulta opettaja kertoi mahdollisuudesta maalata ruusu helpommalla ääriviivatekniikalla. Päädyin siihen. Muuta en syyslukukaudella saanutkaan aikaiseksi. Olin kuitenkin ruusuuni tyytyväinen.
Uusi vuosi 2019, joku uusi työ. Niin mietin ja suunnittelin. Mutta ruusut kummittelivat edelleen mielessäni. Aloitin harjoittelun alusta. Huoh! Opettaja-Auli maalasi lautaseeni kaksi erilaista ruusua. Katsoin tarkasti niistä mallia ja tein oman ruusun, jonka sitten pyyhin pois. Maalasin ja pyyhin uudelleen ja uudelleen. Mutta päätin, että periksi en anna. Sitten se yhtäkkiä tapahtui! Sain maalatuksi ruusun, joka näytti ruusulta. Tein toisen ja kolmannen ruusun. Oli kuin lukko olisi auennut. Nyt on lautasella ruusutarha nuppuineen ja lehtineen. Ei se ole edelleenkään valmis, mutta se ilo, jota keskeneräisestä työstäni tunnen, on sanoinkuvaamaton. Lisäksi tuntuu kuin myös opettaja ja koko ryhmäni olisivat yhtä iloisia nähdessään innostukseni.
Ruusutarhallani on minulle suurempi merkitys kuin olisin uskonut. Se kuvaa kehitystäni, mutta myös haluani kehittyä. Se kuvaa nöyryyttä oppimisprosessin edessä. Ruusutarha on opettajalleni hänen opetustyönsä ”riemuvoitto”. Hän ei painostanut, vaan kannusti ja valoi minuun vähitellen uskoa siitä, että osaan. Ruusutarhan myötä astuin ison harppauksen eteenpäin kehittyvänä ja haasteita pelkäämättömänä taiteilijana. Harrastaminen on ihanaa. Kiitos Auli, kiitos oma ryhmäni, kiitos ruusut!
Teksti: Kirsi Ikonen, Kouvolan kansalaisopisto
Kuva: Auli Eskola, Kouvolan kansalaisopisto
