Olen toista vuotta Lopen Opiston kirkonkylän kudontaryhmässä. Kunnioituksella olen katsellut olan yli muiden hienoja verhokankaita. Näen silmissäni, kuinka keveät verhot laskeutuvat kauniisti ja heilahtavat kesätuulessa ikkunan pielessä. Sitten huomaan aloittavani samaa työtä. Salonkipuut, kahdeksan polkusta, ohuita loimilankoja tiheässä ja pitkä poljentaohje. Onko yritys liian vaativa?
Opettaja haluaa, että opin uutta ja ohjaa taitavasti alkuun. Kokeillen löydän sopivan tiheyden ja lähden polkemaan ensimmäistä riviä lumipallokuvioita. Yhden virheen ja purkamisen jälkeen kuvio ilmestyy kankaaseen. Ei hassumpaa, mutta hidasta. Tarvittava viisi metriä tuntuu kilometriltä kärsimättömässä mielessäni. Tavoite kahdesta pitkästä verhosta lähestyy kuitenkin päivä päivältä.
Aluksi reuna muodostuu kauniisti ja sitten taas ei. Solmujen kanssa riittää askartelua. Kangaspuut ovat kuin kone, jostakin löytyy aina syy, jos tulos ei ole hyvä. Mahdollisuuksia on monta ja kokeneemmilta voi aina kysyä. Kannustustakin riittää.
–Hei sehän näyttää hyvältä, kuulen jonkun sanovan ja uskon ainakin puolet.
Vielä jännittää, mitä paljastuu, kun verhot otetaan puista. Käsityössä pitää kuulemma ollakin pari virhettä, ettei se näytä koneella tehdyltä. Minulla niitä on enemmän, mutta ei väliä, olen oppinut paljon uutta. Lopulta yllätyn positiivisesti lopputuloksesta.
Kokemukseni perusteella voin suositella samaa työtä muillekin.
Teksti ja kuva: Kirsti Kurki
[/one_half]
[one_half_last]
Valmis lumipallokuvio verhossa ilahdutti tekijäänsä.
[/one_half_last]
