Enpä arvannut kuinka uusi harrastus vie mukanaan, kun aloin kulkea kansalaisopiston puutyökerhossa, vuosi lienee ollut 1993 tai 1994. Aluksi opettelin käyttämään koneita ja tein talon rakennuksesta ylijääneistä ja jo hieman sinistyneistäkin lankuista laatikoita, saunajakkaroita, puunkantotelineitä ym.
Tokihan taito hieman ajan oloon kasvoikin ja nyt kun katson kotona ympärilleni, niin näen useitakin kätteni töitä: on koivuinen ruokapöytä, lasiovinen vitriini, useita vaatelaatikostoja. Lapsillekin on lähtenyt mukaan muun muassa senkkiä, yöpöytää ja kapiokirstua.
Aina loppukesästä alkaa tulevan kauden suunnittelu. Kyselen kotona mitä mahdollisesti olisi tarpeen tehdä, samoin kun ollaan yhteyksissä lapsiin. Toki talvella on käyty kaatamassa uudet puut kuivamaan tulevia tarpeita varten. Ylivuotisia, omasta metsästä haettuja tarvispuita odottelee varastossa ja vapaalla kädellä piirustettuja kuvia tehtävistä tarviskaluista on pöydännurkalla. Joskus yöllä kun uni ei meinaa tulla, mietin jotain tulevan työn yksityiskohtaa: miten sen teen ja miltä sen mahdollisesti tulee näyttää.
Mistä lie tulee se tunnelma ja yhteishenki mikä vallitsee, ainakin siinä ryhmässä missä itse kuljen. En tosin ole kuullut kielteistä muistakaan ryhmistä. Kaveria ei jätetä. Jos vain näyttää, että joku tarvitsee apua tai lisäkäsiä, niin heti kyllä toinen on valmis auttamaan. Puutavaraa, liimaa, ruuveja ym. ollaan jopa mielellään antamassa tai lainaamassa. Pieni kahvihetki, joka vietetään kesken rupeaman, on aika, jolloin pannaan maailman asioita järjestykseen, hyvässä hengessä tietenkin. Monia ihmisiä on minun aikanani kerhossa käynyt, kuka vuoden, kuka useamman, ja aina kun kaupungilla nähdään, on meillä ainakin yksi puheenaihe heti kielenpäällä: puutyökerho. Täällä syrjäkylän koululla järjestettävä puutyökerho on minulle ainut yhteiskunnan järjestämä sosiaalinen tapahtuma johon voin osallistua niin, ettei minun tarvitse ajaa keskustaan. Vielä minä ainakin kymmenkunta vuotta jaksaisin kerhossa kulkea.
Kyllä ei ole ihmisen hyvä olla yksin.
Teksti: R. Pöyliö, eläkeläinen
