Otsikosta tulee mieleeni kalanpyydys ja sepän paja. Niitä tarkoittamaan olen sanat ensimmäisenä oppinut, mutta ne ovat sujuvasti siirtyneet tietotekniikan parissa tapahtuvaan opiskeluun. Revontuli-Opiston Anu Uimaniemi ehdotti minulle, että rupea sinäkin opiskelemaan kirjoittamista verkkokurssilla. Ajatus oli minusta kaukainen, luotaantyöntävä: Sehän on luonnotonta!
Minusta tuntui hankalalta ajatus, että olisin kuva- ja ääniyhteydessä ohjaajaan ja muihin ryhmän jäseniin tietokoneen välityksellä. Tekniikka ei – eikä varsinkaan tietotekniikka – ole minun heiniäni. Vastenmielisyyttä lisää se, ettei tietotekniikan ohjeita ja muuta sanastoa ole käännetty ja vakiinnutettu suomeksi. Suostuin kuitenkin Anun ystävälliseen ehdotukseen, ja erityisesti siksi, että ohjaaja oli entuudestaan tuttu Taija Tuominen. Odotukseni minkäänlaiseen onnistumiseen olivat pakkasen puolella.
Sekä suullinen että kirjallinen ohjeistaminen ohjelman käyttöön oli perusteellista. Tuskin olisin siitä selviytynyt ilman Anun kärsivällistä ohjausta. Minusta kaikki käyttöohjeet ovat luettavaa, johon pitkäjänteisyyteni ei riitä alkurivejä pidemmälle. Se on sukuvika, Alajärven naiset rutistavat käyttöohjeet palloksi ja heittävät olkansa yli roskiin.
Tunsin syvää epävarmuutta ensimmäisten verkkotuntien alkaessa. Arvelin, että töpeksin laitteiden hallinnassa: joko ne eivät toimi tai minä en toimi. Olin iloisesti yllättynyt, kun asiat etenivät asiallisen verkkaisesti. Kaikkien muidenkaan laitteet eivät toimineet täydellisesti, mutta kukaan ei hermostunut. Toimittiin niillä resursseilla, mitä oli: ääni saattoi häipyä, sen sijaan saattoi kirjoittaa, jos kuvayhteys hävisi, se ei oikeastaan häirinnyt. Ilmeisesti verkkokurssin pitäminen oli myös Taijalle uutta, koska hän viestitti: Odotan innolla keskiviikkoa! Ihan uusi maailma on auennut!
Toisella kokoontumiskerralla tuli takapakkia. Yhteys pätki, en tiennyt, kuulivatko muut minua, enkä minä aina kuullut ohjeita. Nolotti. Olin matkan jälkeen väsynyt ja huushollissani oli vieraita, joten en pystynyt täysin keskittymään.
Proosan kirjoittamisen työpaja on syyslukukaudella kokoontunut viisi kertaa. Tottuminen tähän kurssimuotoon on päässyt hyvään alkuun. Kun ohjaajalla ja kurssilaisilla on keskenään satojenkin kilometrien välimatka, verkkokurssi on edullinen ja oikeastaan ainoa keino opiskella. Olen tyytyväinen, että suostuttelin itseni – vai muutko minut suostuttelivat – aloittamaan kirjoittajakurssia verkossa.
Tietotekniikka ei korvaa sitä, että ihmiset ovat samassa tilassa. Keskustelu ei tapahdu yhtä sutjakasti kuin jos olisimme kasvokkain. Tietokoneita ja -linjojako me kainostelemme? Jonkin verran häiritsevää on myös ollut kuvansa katsominen kaiken aikaa lähietäisyydeltä. Vaikka tekniset puutteet minimoituisivatkin, ihmisten keskinäisessä läheisyydessä on jotakin korvaamatonta, jota emme pysty toisillemme antamaan verkon kautta.
Teksti: Paula Alajärvi
Kuva: Anu Uimaniemi
