Kunnassa oli vain yksityinen oppikoulu, sekin kaukana kotoa. Kaikki maksoi, oli lukukausimaksut, kirjahankinnat, linja-autoliput. Ensimmäisten opiskeluvuosien jälkeen selvisi, että perheen rahat eivät riittäneet tyttölapsen kouluttamiseen. Oli pakko lopettaa kesken. Siitä jäi elinikäinen arpi, jota eivät paikanneet aikuisiän ammattitutkinnot, täydennysopinnot tai arvosanasuoritukset, aina vaan oli keskeneräinen olo. Moni työväen- tai kansalaisopiston kurssikin päättyi ensimmäisen kauden kokeiluun. Ei ollut aikaa, eikä riittävää kiinnostusta.
Eläkkeelle päästyäni päätin, etten enää ikinä tule harrastamaan mitään, mikä vaatisi sitoutumista kelloon ja kalenteriin. Se päätös pitikin jo monta vuotta, kunnes sitten viime syksynä käteeni osui Kemijärven kansalaisopiston opinto-opas. Esite aukesi keskivaiheilta, tuijotin sanoja KIRJOITTAJAN MONI PAJA.
Lienenkö entisessä elämässäni ollut oikolukija, kun kirjoitusvirheet aina hyppivät silmilleni? Toisaalta ilman kurssin nimen tilannekomiikkaa en kai olisi vilkaissutkaan sen sisältöä. Nyt näin ohjelmassa sanan elämänkerta.
Jo lapsena minulla oli tapana selventää ajatuksiani kirjoittamalla. Nyt oli aikaa tarttua niihinkin asioihin, jotka olin piilottanut syvälle mieleeni, joita en ollut pystynyt aiemmin käsittelemään. Tutkin oman elämäni tapahtumia, historiaa, elämänkaarta. Olin jo vuosia kerännyt hajanaisia sukutietoja jälkipolvia varten, yritin nyt niitä kirjoittaa osaksi omaa tarinaani. Uskoin kyllä osaavani kirjoittaa, työssäkin olin kirjoittanut paljon, mutta aina virkakielellä, tavoitteena selkeys ja asiallisuus, tekstin oikeellisuus.
Nyt tunsin, että kirjoittamani vapaamuotoinen teksti oli tylsää ja elotonta, siitä puuttui oma ääneni. Sitä ääntä kai sitten lähdin etsimään, kun ilmoittauduin viime hetkillä Kemijärven kansalaisopiston Kirjoittajan Monipaja -kurssille.
Heti ensimmäinen kokoontumiskerta sitoi ja innosti. Ohjaaja sanoi jotain, joka kolahti syvälle, koin ensimmäisen oivallukseni. Pian löysinkin uuden tavan lähestyä omaa sukutarinaani. Jokainen kurssipäivä antaa jotain uutta, seuraavaa kokoontumiskertaa jää aina odottamaan.
Ryhmämme on sopivan kokoinen, siinä on hyvä henki. Olemme taustoiltamme hyvinkin erilaisia, joku on tänne syntynyt, toinen tullut työn tai perheen perässä. Jonkun juna on vaan saapunut oikealle asemalle. Yksi on opiskellut kirjoittamista jo pitkään, toinen on ensimmäisellä kurssillaan. On julkaistuja kirjoja ja pöytälaatikkorunoja, keskeneräisiä tarinoita.
Tärkeintä kuitenkin on, että jokainen uskaltaa antaa omia ajatuksiaan toisten arvioitavaksi. Ohjaaja Pirjo on keskellämme, osana ryhmää. Saamme kiitosta ja kommentteja, neuvoja ja vastauksia. Keskustelemme erilaisista kirjoitustyyleistä, puhumme kirjoista ja lehtijutuista, opimme toistemme kirjoituksista. Teemme tehtäviä, jotka aina ensin näyttävät täysin mahdottomilta. Useinkin olen oman mukavuusalueeni ulkopuolella, mutta koskaan en ole tuntenut halua luovuttaa.
Oma kirjoitustyöni etenee taas. Olen löytänyt poltteen ja suunnan kirjoittamiselleni. Uskallan avata vaikeitakin asioita, katsella menneitä tapahtumia ymmärtäen ja hyväksyen, kirjoittaa niitä pois mielestäni. Tunnen kirjoittamisen vapauttavan voiman.
Keskeneräistä elämää voi jatkaa.
Teksti: Tepa Luojukoski
Kuva: Seppo Meriläinen
