Kauppalappu, päiväkirjat, koulun ainekirjoitukset, työraportoinnit, siinä kirjoittamistuotantoani mennessäni kansalaisopistoon. Halusin opetella luovaa kirjoittamista, sitä miten sanoista muodostellaan runoja, tavuista haikuja, lauseista ja jännitteistä novelleja.
Kajaanin Kaukametsän opisto ilmoitti esitteessään kurssista vuonna 1996. Siis sinne, toisten joukkoon. Jännitti kokeneempien vastaanotto. Ensi-illasta lähtien viihdyin samanhenkisten parissa. Omien tekstien lukeminen sai äänen vapisemaan, mutta ryhmän palaute kannusti ja rohkeus kasvoi. Jokainen kirjoittaja toi omaa tekstiään, joskus myös yhteisestä aiheesta kirjoitettua. Toisilta kirjoittajilta oppi ja palaute sekä kritiikki palvelivat. Oli hieno hetki nähdä seuraavana keväänä kootussa antologiassa ihkaoma, ensimmäinen julkaistu Ukki-runo.
Aikaa tuosta on kulunut kaksikymmentä vuotta. Siihen aikaan mahtuu yli neljäkymmentä vuotta ansiotyötä, lasten kasvaminen ja lentäminen pesästä. Myös ensimmäinen lastenlapsi lähentelee kouluikää ja kirjoitti sekä kuvitti jo oman tarinansa eläinten retkipäivästä. Inspiraation hän sanoi saaneensa lähettämästäni pupukortista. Lapset ovat kenties tulevaisuuden kansalaisopisto-opiskelijoita. Eilisen nuori kirjoittaja on tämän päivän eläkeläiskirjoittaja, jolla oli helppo jäädä työstä harrastukseen.
Olen tutustunut muihinkin kansalaisopistokursseihin, kuten liikunnan tai englannin keskustelun ryhmään. Aika vain on rajallista, vuorotyöläisenä myös vapaailtoja oli vähän, joten luova kirjoittaminen on pysynyt ykkösasiana. Kurssilta tuli ystäviä, rohkaistuin paikalliseen kirjoittajayhdistykseen, jossa toimiminen on vienyt mennessään ja tuonut uusia mahdollisuuksia tavata kirjoittavia ihmisiä ympäri Suomen. Vapaaehtoistyössä mukanaolo on poikinut erilaisia projekteja ja tilaisuuksien järjestämisiä. Kirjoittamista lehtiin ja kansien väliin, elämätarinaa, faktan ja fiktion yhdistelemistä, sitä on ollut kansalaisopistosta alkanut antoisa polkuni.
Teksti: Mirja Kananen
Kuva: Fotolia / mariemlulu
