Nyt mie vasta paikkaan jouvvuin,
kun aukasin oven ”kiel kouluun”.
En voi ennee mittään kirjottoo,
kun kirjakieltä pitäs harrastoo!
Mie joka sannaan yritän yhyssannoo viäntee
ja kaikkii sanoja ympäri kiäntee.

Sain ohjeet opettajalta, ”MERKITYSTESTI, PAINOTESTI, LISÄYSTESTI”
Näistä tul jo tunne, tullooko miun ukosta tällä(kin) mänöllä kohta leski!?
Mie piätin kuitennii riäkätä suomenkieltä,
ja toivon että suan lissee ohjeita sieltä.
On omat miel`kuvat, isolla vai pienellä,
jos taululle kirjotan, – voip pois pyyhkii sienellä.

Nyt luven yleisnimistä jo ohjetta, tää alakaa jo kiristää värtsiläläisen pohjetta!
Mie istunu oon nyt kirjottamassa ainaki kolome tuntii tätä,
ja sitkeesti ajattelin, vaikka mänis ilta 22:een, en kesken jätä.
Miulle suat vaikka soittoo, jos halluut kommentoijja,
tai tähän sähköpostiin virheet kaikki luetoijja.
Nyt tämä rva lähtöö kahville, – ihan koko runnoilu jo maistuu pahville.

—

Nyt jatkuu pyynnöstä tää sepustus,
vaikka ihan selevästi tunnen, – miun osalta tul reputus!
Niin loppuu kaikki hyvä aikannaan ja
muistoihin nää kaikki ohjeet ja kuvat laitettaan.
Jos appuu tarvii lehti tai toinen,
ope-Riitta tietää, ketä ehottoo voinet?

Vielä huomioitava on se, kuka kuvasta puuttuu,
tuo Merja, se varmasti kirjailijaks muuttuu!
Mie toivotan kaikille hyvvee jatkoo
ja toivon et joskus voitas vielä kirjotuksii yhessä ratkoo.

Teksti: Lea Koukku, Tohmajärven kansalaisopisto

Juttu on kirjoitettu osana Keski-Karjalan kansalaisopiston ja Tohmajärven kansalaisopiston Kirjoita, kuvaa ja julkaise -kurssia, jossa harjoiteltiin lehtijuttujen kirjoittamista ja kuvaamista. Juttu on julkaistu myös paikallislehdessä. 

Eläkkeelle päästyäni päätin, etten enää ikinä tule harrastamaan mitään, mikä vaatisi sitoutumista kelloon ja kalenteriin. Se päätös pitikin jo monta vuotta, kunnes sitten viime syksynä käteeni osui Kemijärven kansalaisopiston opinto-opas. Esite aukesi keskivaiheilta, tuijotin sanoja KIRJOITTAJAN MONI PAJA.

Lienenkö entisessä elämässäni ollut oikolukija, kun kirjoitusvirheet aina hyppivät silmilleni? Toisaalta ilman kurssin nimen tilannekomiikkaa en kai olisi vilkaissutkaan sen sisältöä. Nyt näin ohjelmassa sanan elämänkerta.

Jo lapsena minulla oli tapana selventää ajatuksiani kirjoittamalla. Nyt oli aikaa tarttua niihinkin asioihin, jotka olin piilottanut syvälle mieleeni, joita en ollut pystynyt aiemmin käsittelemään. Tutkin oman elämäni tapahtumia, historiaa, elämänkaarta. Olin jo vuosia kerännyt hajanaisia sukutietoja jälkipolvia varten, yritin nyt niitä kirjoittaa osaksi omaa tarinaani.  Uskoin kyllä osaavani kirjoittaa, työssäkin olin kirjoittanut paljon, mutta aina virkakielellä, tavoitteena selkeys ja asiallisuus, tekstin oikeellisuus.

Nyt tunsin, että kirjoittamani vapaamuotoinen teksti oli tylsää ja elotonta, siitä puuttui oma ääneni. Sitä ääntä kai sitten lähdin etsimään, kun ilmoittauduin viime hetkillä Kemijärven kansalaisopiston Kirjoittajan Monipaja -kurssille.

Heti ensimmäinen kokoontumiskerta sitoi ja innosti. Ohjaaja sanoi jotain, joka kolahti syvälle, koin ensimmäisen oivallukseni. Pian löysinkin uuden tavan lähestyä omaa sukutarinaani. Jokainen kurssipäivä antaa jotain uutta, seuraavaa kokoontumiskertaa jää aina odottamaan.

Ryhmämme on sopivan kokoinen, siinä on hyvä henki. Olemme taustoiltamme hyvinkin erilaisia, joku on tänne syntynyt, toinen tullut työn tai perheen perässä. Jonkun juna on vaan saapunut oikealle asemalle. Yksi on opiskellut kirjoittamista jo pitkään, toinen on ensimmäisellä kurssillaan. On julkaistuja kirjoja ja pöytälaatikkorunoja, keskeneräisiä tarinoita.

Tärkeintä kuitenkin on, että jokainen uskaltaa antaa omia ajatuksiaan toisten arvioitavaksi. Ohjaaja Pirjo on keskellämme, osana ryhmää. Saamme kiitosta ja kommentteja, neuvoja ja vastauksia. Keskustelemme erilaisista kirjoitustyyleistä, puhumme kirjoista ja lehtijutuista, opimme toistemme kirjoituksista. Teemme tehtäviä, jotka aina ensin näyttävät täysin mahdottomilta. Useinkin olen oman mukavuusalueeni ulkopuolella, mutta koskaan en ole tuntenut halua luovuttaa.

Oma kirjoitustyöni etenee taas. Olen löytänyt poltteen ja suunnan kirjoittamiselleni. Uskallan avata vaikeitakin asioita, katsella menneitä tapahtumia ymmärtäen ja hyväksyen, kirjoittaa niitä pois mielestäni.  Tunnen kirjoittamisen vapauttavan voiman.

Keskeneräistä elämää voi jatkaa.

Teksti: Tepa Luojukoski
Kuva: Seppo Meriläinen

Kajaanin Kaukametsän opisto ilmoitti esitteessään kurssista vuonna 1996. Siis sinne, toisten joukkoon. Jännitti kokeneempien vastaanotto. Ensi-illasta lähtien viihdyin samanhenkisten parissa. Omien tekstien lukeminen sai äänen vapisemaan, mutta ryhmän palaute kannusti ja rohkeus kasvoi. Jokainen kirjoittaja toi omaa tekstiään, joskus myös yhteisestä aiheesta kirjoitettua. Toisilta kirjoittajilta oppi ja palaute sekä kritiikki palvelivat. Oli hieno hetki nähdä seuraavana keväänä kootussa antologiassa ihkaoma, ensimmäinen julkaistu Ukki-runo.

Aikaa tuosta on kulunut kaksikymmentä vuotta. Siihen aikaan mahtuu yli neljäkymmentä vuotta ansiotyötä, lasten kasvaminen ja lentäminen pesästä. Myös ensimmäinen lastenlapsi lähentelee kouluikää ja kirjoitti sekä kuvitti jo oman tarinansa eläinten retkipäivästä. Inspiraation hän sanoi saaneensa lähettämästäni pupukortista. Lapset ovat kenties tulevaisuuden kansalaisopisto-opiskelijoita. Eilisen nuori kirjoittaja on tämän päivän eläkeläiskirjoittaja, jolla oli helppo jäädä työstä harrastukseen.

Olen tutustunut muihinkin kansalaisopistokursseihin, kuten liikunnan tai englannin keskustelun ryhmään. Aika vain on rajallista, vuorotyöläisenä myös vapaailtoja oli vähän, joten luova kirjoittaminen on pysynyt ykkösasiana. Kurssilta tuli ystäviä, rohkaistuin paikalliseen kirjoittajayhdistykseen, jossa toimiminen on vienyt mennessään ja tuonut uusia mahdollisuuksia tavata kirjoittavia ihmisiä ympäri Suomen. Vapaaehtoistyössä mukanaolo on poikinut erilaisia projekteja ja tilaisuuksien järjestämisiä. Kirjoittamista lehtiin ja kansien väliin, elämätarinaa, faktan ja fiktion yhdistelemistä, sitä on ollut kansalaisopistosta alkanut antoisa polkuni.

Teksti: Mirja Kananen
Kuva: Fotolia / mariemlulu

Itse osallistuin ensimmäisille kursseille entisen Vuolijoen kunnan, nykyisin Kajaaniin kuuluvassa opistossa. Liikuntakurssi oli ensimmäinen. Samaisessa opistossa olin myös 70-luvulla konekirjoituskurssin opettajana, kahdessa toimipisteessä. Toiseen toimipisteeseen lähtiessäni pakkasin autoon 16 matkakirjoituskonetta ja eikun menoksi. Innostus konekirjoitustaidon opetteluun maaseudun kylällä oli suuri, siellä oli ilo käydä. Samassa opistossa opiskelin myös venäjän kieltä. Sanotaan, että se on vaikeaa. Sitä se olikin, mutta mainio opettaja kaatoi esteen kerrallaan ja niin vain opin venäjän kieltä niin paljon, että saatoin suorittaa sen kurssit aikuislukiossa yksityisoppilaana opiskellessani. Kahtena kesänä olin kesäkursseilla 80-luvulla ja niiden antia on vieläkin muistilokeroissa.

Kaukametsän opistossa olen opiskellut harmonikan soittoa yhden lukuvuoden. Opiskelu jäi siihen, kun kerrostalokotini naapurit eivät tykänneet Metsäkukkien ja Tonava kaunoisen sävelistä yhtä paljon kuin minä! Koputuksia kuului aina harjoitteluni aikana. Kaukametsässä sain myös mahdottoman hyvää opetusta kansallispuvun teossa 90-luvulla. Puku ylläni erilaisissa juhlissa olen saanut runsaasti ihailevia kommentteja. Painonhallintakurssi taisi olla sen kurssin nimi, jonka ystävättäreni kanssa ristimme teoriajumpaksi. Meillä oli omat säännöt: kurssille mentiin aina jalan, ei autolla. Kokoontumispäivänä ei syöty koko päivänä, sillä kurssilla oli aina painon mittaus. Puolikurssijuhlat olivat semmoiset, että ryhmästä palatessamme menimme kahvilaan, valitsimme vähintään kaksi, joskus kolmekin herkullisinta leivosta ja puolitimme ne. Että ne maistuivat! Petimme siis vain itseämme pyrkiessämme laihtumaan. Ja laihduimme. Yhdessä ja ryhmän tuella laihtuminen oli erityisesti hauskaa. Ja jos paino ei ollut jollain viikolla pudonnut, niin mitä siitä.

Kaukametsässä opiskelin yhden vuoden myös kiinan kieltä. Jos venäjää pidetään vaikeana, kiina se vasta on sitä. Myös englannin kieltä olen opiskellut yhden vuoden.

Pitkäaikaisin harrastukseni ja oppimiseni kansalaisopistossa on kirjoittaminen. Tuotamme tekstejä, analysoimme niitä ja keskustelemme kirjoitusten aiheista. Pidän kurssilla käynnistä erittäin paljon. Siellä oppii koko ajan ja rohkaistuu ilmaisemaan. Opettajan ja kurssikaverien antama palaute on kannustavaa. On ilo huomata, miten jokaisella on oma tyylinsä kirjoittaa. Mikään niistä ei ole väärä tyyli ja kirjoittamalla voi purkaa tuntemuksiaan, iloisia, surullisia, juhlavia, arkisia. Leikitellä rikkaan suomen kielen monimerkityksellisillä ja –ilmeisillä sanoilla. Kurssilla kirjoittaminen innostaa ainakin minua kirjoittamaan paperikirjeitä ja kortteja myös tuttaville ja lähettämään ne postimerkillä varustettuna saajilleen. Olkoon kalliimpaa, mutta on se myös paljon antoisampaa.

Teksti: Anneli Karjalainen

Ryhmä kokoontuu joka toinen viikko. Annetuista kotitehtävistä saamme palautetta kurssin opettajalta ja ryhmäläisiltä. Parhaimman hyödyn edestään löytää, kun tekee läksynsä, tuntui miltä tuntui. Palaute kannustaa, vie tekstiä eteenpäin tai kehottaa ottamaan näpit irti jo valmiista tekstistä. Sama aihe valaistaan monin eri silmin, näkökulmat vaihtelevat. Yhtään samanlaista tekstiä ei synny. Ryhmä parantaa myös puheviestintätaitoja. Parhaimmillaan pulinakin on palautetta. Opettajan ja oppijan raja on häilyvä; ryhmässä oppiminen on yhteisöllistä.

Kirjoitetuissa proosa- ja runoteksteissä yksilölliset näkökulmat, elämäntunnot ja kokemusmaailma johtavat usein yhteiseen kokemukseen, tuttuuteen. Kun teksti edes vähänkin hipaisee kuulijaa / lukijaa, kirjoittaja saa olla tyytyväinen, vaikka tietysti parempaan me aina pyrimme… Ryhmässä on vielä tilaa. Kun kirjoittaminen on varsin yksinäistä puuhaa, ryhmän merkitystä ei voi vähätellä. Se on kirjoittavalle ihmiselle toinen hengitys.

Kirjan julkaiseminen on kynnys, jonka useat ryhmän jäsenet ovat jo ylittäneet. Yhteiseksi tavoitteeksi olemme asettaneet yhteisen, moniäänisen proosa- ja runoantologian, joka valmistuu vuoden 2013 loppuun mennessä.

Teksti: Liisa Kivinen, Järvilakeuden kansalaisopisto