Venäjää vaunussa

Kun tammikuussa vuonna 2009 silmiini osui Etelä-Saimaan ilmoitus tiedotustilaisuudesta Venäjää raiteilla -kielikurssista, ajattelin heti, että tämä on tarkoitettu minulle ja aviomiehelleni. Mies ei empinyt hetkeäkään vaan ilmoitti, että tämähän on juuri sitä mistä on vuosien varrella ollut puhetta ja niinpä menimme tammikuun loppupuolella eräänä lauantai-iltapäivänä Etelä-Karjalan kansalaisopiston tiedotustilaisuuteen.

En muista, oliko ketään lopullisesta ryhmästä paikalla tuona ensimmäisenä kertana. Mutta mieleen jäivät opettajamme Vera Chestakovan mukaansa tempaava innostus ja lupaus, että mukaan pääsyn esteenä ei ole puuttuva venäjänkielen taito, vaan ennakkoluuloton asenne. Miehelläni ei ollut kielen alkeitakaan hallussa ja minulla hyvin hatara pohja kouluajoilta yli kolmenkymmenen vuoden takaa, muistin muutamia sanoja ja jotakuinkin aakkoset.

Tapaamisia meillä oli kevään mittaan muutamia. Väki vaihtui, mutta lopulta porukkaan jäi kolmetoista matkalaista opettajan lisäksi. Lähes kolmen viikon matkan sopiminen lähtö- ja paluupäivineen on kuitenkin suuri asia ja kesäloman satuttamien tuolle ajalle ei kaikille onnistunut, joten lähtijöiden määrä vaihteli kevään aikana. Matkaan lähteneessä ryhmässä oli kymmenen naista ja neljä miestä, aviopareja oli kolme ja ikäjakauma noin kaksikymppisestä yli kuusikymppiseen. Kaikki lähtijät olivat minulle ennestään tuntemattomia, vaikka olenkin asunut melkein koko ikäni Lappeenrannassa.

Matkaan lähdettiin helluntaina 31.5.2009 Vainikkalasta klo 21.34 lähtevällä Moskovan junalla. Vaunuosaston neljän hengen hytit oli jaettu jo etukäteen, joten sinne sitten ahtauduimme kaikkine laukkuinemme. Otin paikan yläpetiltä. Viipurin kohdalla kohotimme maljan hyttipariskunnan kanssa ja siinä jo tuntui, että eiköhän tässä pärjätä ja toimeen tulla (tosin ystävämme Seppo totesi vasta useamman matkustuspäivän jälkeen, että yllättävän hyvinhän tämä sujuu).

Huonosti nukutun yön jälkeen olimme Moskovassa. Otimme matkatavarat mukaan ja ahtauduimme niiden kanssa bussiin ja lähdimme tutustumaan Moskovan nähtävyyksiin. Kävimme Kremlin alueella, Punaisella torilla, Gum-tavaratalossa ja kurkistimme muutamaan kirkkoon ja ehdimme kuunnella munkkien kuoroa. Loppupäivän vietimme Gorkin puistossa. Venäjällä vietetään kerran vuodessa Lasten päivää, joka sattui juuri tuolle päivälle (1.6.). Sen takia huvipuistossa ei myyty olutta. Moskovassa oli hellepäivä ja kun sitten illalla nousimme Jaroslavin asemalta Siperian junaan, uni tulikin nopeasti.

Yöllä ohitimme Niznij Novgorodin, maanantaiaamuna 2.6. juna pysähtyi Kirovin asemalla, illalla olimme jo Permissä. Seuraavana yönä osa matkalaisista oli käynyt kävelyllä Ekaterinburgissa. 3.6. keskiviikkona juna pysähtyi Omskissa, Barabinskissä ja Novosibirskissä. 4.6. torstaina juna pysähtyi 20 minuutiksi Krasnojarskissa ja kohta ylitämme Jenisein. Samana päivänä pysähdymme Ilanskij:ssa ja Tajsetissa. Tajsetissa BAM-rata erkanee Siperian radasta.

5.6. perjantaiaamuna juna oli Irkutskin asemalla. Irkutskissa jää monia länsimaalaisia matkustajia pois junasta, koska he jatkavat matkaa Ulan-Batorin kautta Pekingiin. Minä ja miehenikin olimme vähällä jäädä tuolle asemalla yöpuvut päällä ilman matkapuhelimia ja rahaa, mutta se onkin jo toinen tarina! Perjantaina saimme ihailla Baikalin rantoja, sillä juna kiersi järveä monta tuntia. Seuraava pysähdys oli Burjatian pääkaupungissa Ulan-Udessa. Samana päivänä juna pysähtyi vielä Hilokissa ja Citassa.

Perjantain ja lauantain välisenä yönä vaunun pyöristä alkoi kuulua outoa kirskuntaa, ja juna heittelehti puolelta toiselle, välillä tuntui että pää oli menossa alamäkeen. 6.6. lauantaina maisemat olivat muuttuneet tunturimaisemaksi. Täällä kukkivat valkoiset vuokot, oranssit kullerot ja jotkut liilan väriset kukat, joita en tunnistanut. Kotipihan pihlaja-angervot näyttivät kasvavan täällä luonnossa.

Sunnuntaina 7.6. olimme Habarovskissa, jossa hyvästelimme uudet ystävämme Svetan ja Vanjan. Nuoresta parista oli tullut junamatkan aikana lähes ryhmämme jäseniä. Tapasimme heidät vielä uudelleen paluumatkalla, kun juna pysähtyi Habarovskissa. He halusivat nähdä vielä meidät ja antoivat meille jokaiselle hienon käsinkirjoitetun Venäjän värein ja vaakunoin koristetun kortin muistoksi. Pariskunta asui Moskovassa ja matkusti Habarovskiin tapaamaan Vanjan asepalvelusta suorittavaa veljeä. He viettivät vielä muutaman päivän Habarovskissa ja palasivat sieltä kotiinsa Moskovaan eri junalla kuin me.

Maanantaiaamuna 8.6. olimme perillä Vladivostokissa. Tuntui ruhtinaalliselta päästä hotellissa suihkuun ja valmiiseen aamiaispöytään ja aloittaa kaupunkiin tutustuminen kauniissa ja lämpimässä alkukesän säässä.

Vladivostokissa olimme maanantaista perjantaihin. Kaupunki on vilkas, nykyaikainen kaupunki, jonka asukkaat ovat ulkonäöltään länsieurooppalaisia. Turisteja kaupungissa ei ole liiemmin ollut ja paikalliset suhtautuivat meihin uteliaan ystävällisesti. Taisivat he olla vähän ihmeissään, kun kerroimme matkustaneemme sinne junalla Suomesta asti. Japanin läheisyyden huomasi siitä, että suuri osa autoista oli japanilaisia katumaastureita, joissa oli ratti oikealla puolella.

No miten ajan saa kulumaan junassa, kun matkustetaan ensin Vainikkalasta Moskovaan ja 9289 kilometriä Moskovasta Vladivostokiin ja vielä sama matka takaisin? Tämä kysymys on esitetty usein minulle ja vastaus on, että aika kului uskomattoman nopeasti. Paluumatkalla, kun lähestyimme Moskovaa, tuntui jo haikealta, että kohta ollaan perillä ja matka loppuu. Aikaero Suomen ja Vladivostokin välillä on yhdeksän tuntia. Junan kello oli Moskovan ajassa ja omat kellot olivat milloin missäkin ajassa. Kellonajan kysyminen sai yleensä aikaan hervottoman naurunpyrskähdyksen.

Koska olimme kielikurssilla, meillä oli oppitunteja aamupäivällä ja iltapäivällä. Vera-opettaja jakoi kurssilaiset kolmeen ryhmään. Kukin ryhmä työskenteli omassa hytissään ja opettaja kävi opettamassa vuorotellen ryhmiä, toiset tekivät sillä aikaa tehtäviä yksin tai ryhmissä. Opettaja oli varustautunut kiitettävällä määrällä materiaalia, joten työtä oli niin paljon kuin vain jaksoi tehdä.

Käytännön harjoitusta saimme, kun kävimme pysähdyspaikoilla asemalaiturilla ostamassa paikallisilta myyjiltä elintarvikkeita.

Kielitaitoa sai myös harjoittaa vaunuemäntien, ravintolavaunun henkilökunnan ja muiden matkustajien kanssa.

Rutiinit pitää hoitaa myös junamatkalla. Aamulla oli tietenkin hoidettava siistiytyminen päivää varten, eli jonotusta junavaunun vessaan hampaiden pesuun. Muuten peseytyminen hoituikin kosteuspyyhkeiden avulla. Menomatkalla pesin kerran hiukset vessan lavuaarissa, paluumatkalla saimme käydä yhden kerran pientä korvausta vastaan suihkussa ensimmäisen luokan vaunussa.

Jokaisessa vaunussa oli nykyaikainen ”samovaari”, josta sai kiehuvaa vettä murukahvin tai teen valmistamista varten. Aamu- ja välipalat koostuivat mukaan otetusta kuivamuonasta ja säilykkeistä.

Pysähdyspaikkojen asemalaitureilta ostimme kaalipiirakoita ja muita leivonnaisia. Illalla kävimme koko porukalla junan ravintolavaunussa syömässä lämpimän aterian.

Kun ei ollut oppitunteja, aika kului maisemia katsoessa ja hyteissä tai vaunun käytävällä seurustellessa. Moskovasta Irkutskiin on matkaa 5190 kilometriä, ja harmaa maalaiskylä toisensa jälkeen vilahtaa ohi. Välillä on muutama miljoonakaupunki, mutta muuten samanlaista maisemaa, jota vain jaksoi ja jaksoi katsella. Vasta Baikalilta lähtien maisemat muuttuivat jylhemmiksi ja kasvillisuuskin oli rehevämpää. Olin varannut monta kirjaa matkalukemiseksi, mutta ehdin lukea vain yhden. Minulla oli mukana iso Venäjän kartta, josta oli helppo hahmottaa maan laajuus ja junan reitti. Menomatkalla tein muistiinpanoja, mutta nekin harvenivat loppua kohden. Paluumatkalla vietimme syntymäpäiväjuhlat, joihin valmistimme salaa esityksiä (tietenkin venäjäksi!). Itse sankari oli tietämätön kaikesta touhusta ja hänen ilmeensä olikin sitten kuvaamisen arvoinen, kun hänet saateltiin koristeltuun ravintolavaunuun.

Matkalta sain uusia ystäviä ja unohtumattomia elämyksiä. Kokemuksesta rohkaistuneina matkustimme mieheni kanssa useammankin kerran Pietariin junalla. Antti Tuuri perustelee junamatkailijaksi palaamistaan kirjassaan ”Matkoilla Euroopassa” näin: ”matkan tarkoitus on matka eikä perille pääseminen”. Minusta tämä ajatus toteutui tällä Vladivostokin matkalla.

Teksti: Riitta Tamper
Kuvat: Tuomo Tamper