Tärkeämpää kuin puutarhanhoito on vain kirjoittaminen

kirjoittaminen_puutarhanhoitoLapsi rakasti satuja. Niitä luettiin hänelle paljon, kunnes hän oppi itse lukemaan. Satujen kautta hänelle avautui ihmeellinen maailma. Koskaan lapsi ei ollut kyllästynyt, ikävystynyt, eikä kysynyt äidiltään: ”Mitä minä nyt tekisin”?

Koululaisena lapsi löysi kirjaston ja maailma laajeni. Koskaan koululainen ei tuntenut olevansa yksinäinen. Muutaman kouluvuoden jälkeen hän alkoi itsekin kirjoittaa. Joka joulu hän sai lahjaksi päiväkirjan. Pian yksi kirja ei riittänyt koko vuodeksi. Teini-ikäisenä hän sai kouluaineesta 10+, mutta kun hän myöhemmin ymmärsi opettajan unohtaneen kuka sen kirjoitti, hän lannistui.

Ruuhkavuosina lukeminen oli teknisesti hankalaa; öisin jaksoi lukea vain loma-aikoina. Aina kotitöissä kuitenkin löytyi sellaisiakin, johon lukemisen saattoi yhdistää – vauvaa nukuttaessa, imuri toisessa – kirja toisessa kädessä, pullien paistumista odotellessa. Aikuinen kirjoitti konseptiarkeille ja vihkosiin. Kirjoitti irti itsestään pahanolontunteita, kasvukipujaan, huolia ja murheita. Pelasti sillä tavoin ehkä parisuhteensa, ainakaan sitä ei tarvinnut koskaan muiden kanssa ruotia. Itsestään vastaava aikuinen, lasten hiljalleen irrotessa kotipesästä, alkoi yhä enemmän etsiä itseään ja omaa sisintään. Siihen auttoi kirjoittaminen. Etsiessään hän tivasi selvännäkijöiltä, meedioilta, korteista ennustajilta, että missä mitassa hän tulee kirjoittamaan, tuleeko kirjailijaa? He vastasivat, että ”kirjoitat tietenkin aina, kirjoitat ylös muistojasi suvusta ja perheestä lapsillesi ja satuja lastenlapsille. Kirjoittaminen tuottaa iloa, vaikka ei sinusta kirjailijaa tulisikaan.” Itsellinen aikuinen oli erittäin pettynyt; päätti, että kuten opettajansa, hänkin unohtaa koko jutun.

Sitten hän eläköityi. Hänestä ei tullut ikinuorinuorekassenioria, vaan ansaitusti ja ylpeästi vanha ihminen. Vanha ihminen ilmoittautui itselleenkin yllätyksenä kansalaisopiston kirjoittajapiiriin. Sattuman kautta hän tuli joutuneeksi toiseenkin, eri aikaan kokoontuvaan ryhmään. Vanha ihminen oli perusluonteeltaan ujo, mutta arka hän ei ollut. Ujouttaan hän jännitti suunnattoman suuresti uusia ryhmiä ja vetäjää, jota ei vielä tuntenut.

Kumpaakin piiriä opasti Kaunis Nainen. Aluksi nainen oli kaunis vain ulkonaisesti. Seuraavaksi paljastui, että hän oli Helppo Ihminen. Samanlainen kaikille, ystävällinen ja helposti samalle tasolle asettautuva. Ihmiset tunsivat pian olonsa turvalliseksi ja vaivattomaksi. Välimatkaa Kaunis Nainen osasi myös pitää, niinpä kenestäkään ei edes vahingossa tullut ”mun kaveria”. Sillä tavalla hän hankki kunnioituksen.

Kirjoittajat olivat tietenkin ja onneksi erilaisia ja kirjoittajina eritasoisia. Joku kirjoitti kohtuullisen hyvin ja joku kohtuullisesti. Sillä vain ei ollut mitään merkitystä. Kaikki lukivat kirjoittamansa toisilleen ääneen. Kaunis Nainen löysi aina jokaisen tekstistä jotain hienoa. Koskaan ei sellaista hienoa, joka olisi lemahtanut liehittelylle, tuntunut kehuskelulta tai ollut jonninjoutavaa sanahelinää. Hän löysi oikeasti aina jonkun kultajyvän, sillä hän kuunteli kirjoittajia sydämellään. Kielioppinipottaja hermostui niistä jutuista, joissa ”kahvi keitettiin nuotiossa, josta sai hyvän jälkiruuan”. Kaunis Nainen ei ollut huomaavinaan, sillä hänen sydämensä oli suuri ja sinne mahtui lukematon määrä kirjoittajia ja heidän tekstejään ja hyvin vähän muodollisia kielioppisääntöjä. Kyllä hän kielioppinsa osasi, mutta täällä kirjoitettiin sielun syövereistä ja se oli tärkeintä. Kyllä Kaunis Nainen oikeinkirjoittamistakin ohjasi, mutta ei koskaan tökerösti eikä loukkaavasti. Tarinoita luettaessa, toinen toistaan kuunnellessa, tarinat kehittyivät ja paranivat. Ryhmä kouli jäseniään ja hitsautui hiljalleen yhteen.

Tätä seuratessa vanha ihminen ymmärsi, että pelkkä kirjoittaminen on tärkeää.

Tärkeää ei ole tulla tunnustetuksi kirjailijaksi, ei edes tunnetuksi. Tärkeää ei ole julkaiseminen, ei tuottavuus, ei edes kannattavuus. Jos vanha ihminen olisi Kunnan diktaattori tai tsaari tai edes kuningas hän perustaisi kuukausipalkkaisen (hyvällä palkalla) viran kunnalliselle kirjoittajapiirien vetäjälle.

Kaikkihan tietävät, että suomalaiset kirjoittavat ruutuvihkot täyteen, pöytälaatikot liuskoja piukeaksi, muistitikut väärälleen ja päivälehtien runopalstat pullolleen. Mitään mainituista kukaan ei koskaan lue ja he turhautuvat. Ajattelevat, että vain heillä menee huonosti ja naapurilla, joka kirjoittaa samaa tahtia, menee hyvin ja sitten sitä naapuria pitää siitäkin syystä kadehtia ja mielellään vihata. Kaikkihan tietävät mitä siitä syntyy! Kauniin Naisen tunneilla jokaista kuunneltaisiin tasapuolisesti. Ryhmiä olisi naisille ja miehille ja yhdessä molemmille ja lapsille ja ruuhkavuosiaikuisille ja vanhoille, kielioppinipoille jarunoilijoille ja maahan muuttajille ja maasta pois lähteville ja mitä kukaan vain keksisi.

Kaikki osaisivat oman tasonsa mukaan ja olisivat tärkeitä ja kun kaikki tyhjentäisivät sisäiset roskalaatikkonsa, he lopulta kirjoittaisivat vain kauniita, hyviä ja jännittäviä tarinoita.

Miettikää mitä siitä seuraisi.

Tämän on kirjoittanut elämäänsä hyvin tyytyväinen vanha rouva
Raija Saloranta

Kuva: Jarna Pihlajamäki

Kirjoittajasta