Löysin ystävän taidejoulukorttikurssilta

Olen kirjoittanut yli 30 vuotta runoja ja lehtijuttuja. Välillä jopa pikkukolumneja ja aforismeja, ja nyt olen kokeillut novellinkin tekoa. Päätin yhtenä vuonna tehdä jotain aivan muuta. Näin Hyvinkään Opiston esittelylehtisessä taidejoulukorttikurssin. Silpaisin sinne. En ole mikään piirtäjä luonteeltani enkä kädentaitaja. Pian kuitenkin olin jo hyvässä vauhdissa tekemässä sukulaisilleni ja tutuilleni taidejoulukortteja seuraavaksi jouluksi. Opimme jotain pahvipakotuksesta ja monotypiasta. Kurssi kesti kaksi päivää. Toisena päivänä innostuin tekemään kurssista jutun lehteen. Kirjoitin tuolloin Kaupunkilehti Varttiin, joka nyttemin on jo tällä Hyvinkään seudulla lopetettu.

Muistoksi minulle jäi viisi enemmän tai vähemmän ihanaa Omaa Tekemää joulukorttia. Paras asia, jonka kurssilta sain, oli uusi ystävä, jonka kanssa aloimme kurssin jälkeen jutella bussissa. Hän on ammatiltaan opettaja ja kulkee päivittäin usein samoihin aikoihin kotiin kuin minäkin. Meillä on aina bussissa mukava juttutuokio, joka jää kesken, kun on noustava pois. Joskus ajan asuinalueemme ympäri ja käyn lähikaupasa kotimatkalla, että saamme puhua pitempään. Vähän aikaa sitten vaihdoimme jo yhteystietojakin.

Uusi ystäväni on saavuttanut yhden ison tavoitteen vuosi sitten: väitöskirjan. Onnittelin häntä lämpimästi. Meillä on molemmilla kirjoittaminen intohimona. Kaikkein hauskinta oli, että hän ei muistanut missä olimme tavanneet vaan oli sijoittanut minut ajatuksissaan jonnekin Tampereen yliopistoon opiskeluajoilleen. Näytin hänelle tekemiäni taidejoulukortteja ja hän alkoi nauraa. Välillämme on kannustava ja hyvä henki, vaikka poikkeamme ulkonäöllisesti ja varmaan myös arvomaailmaltamme. Mikäpä olisi ystävyyttä arvokkaampaa.

Teksti ja kuva: Päivi Lappalainen