Pääjohtaja fanittaa kansalaisopistoa

Pääjohtaja Olli-Pekka Heinonen kannustaa kirkastamaan kansalaisopiston merkitystä kuntapäättäjille. Kuva: Niina Rodionoff/Opetushallitus

Opetushallituksen pääjohtaja Olli-Pekka Heinonen uskoo vapaan sivistystyön roolin vielä kasvavan. ”Sana on ehkä vanhahtava, mutta kansansivistyksen renessanssille on tässä ajassa tarve”, hän arvioi.

Opetushallituksen johdossa lokakuussa aloittaneen Olli-Pekka Heinosen päätelmä kansalaisopiston arvonnoususta pohjautuu analysoituun tietoon ja omaan kokemukseen.

Vapaan sivistystyön arki tuli hänelle tutuksi jo lapsena Eurajoella, jossa Heinosen isä toimi Rauman kansalaisopiston osastonjohtajana.

Opistosta alkoi myös Heinosen elinikäinen harrastus, trumpetinsoitto.

– Meitä oli paljon samanikäisiä lapsia, ja muutamat aktiiviset vanhemmat ryhtyivät puuhaamaan opistoon soittokuntaa. Kun kaverit lähtivät mukaan, niin minullakin piano vaihtui puhallinsoittimiin.

Millainen oppimisympäristö nuorisosoittokunta oli, erosiko se koulutusta?

– Eihän sitä oppimisena ajatellut. Se oli vain kivaa yhdessä tekemistä. Mutta ryhmässä toimimista se opetti: siinä täytyy tulla muiden kanssa toimeen ja osata ottaa toiset huomioon. Se kasvatti myös systemaattisuuteen ja kurinalaisuuteen, kun oma aika täytyi hyödyntää tehokkaasti.

Olli-Pekka Heinonen
  • syntynyt 1964 Eurajoella
  • opetusministeri Riitta Uosukaisen erityisavustaja 1991–1994
  • opetusministeri 1994–1995, 1995–1999
  • liikenne- ja viestintäministeri 2000–2002
  • Yleisradion johtaja 2002–2012
  • valtiosihteeri 2012–2015
  • Opetushallituksen pääjohtaja 2016–

Taidon ja taiteiden puolestapuhuja

Haave trumpetistin urasta ei toteutunut, mutta rakas harrastus on tehnyt Heinosesta vankkumattoman taito- ja taideaineiden puolestapuhujan.

Samaan ovat päätyneet ne sadattuhannet suomalaiset, jotka vuosittain täyttävät kansalaisopistojen moninaiset kädentaitojen ja  taidekurssit.

Heinosen silmissä se on arvokasta.

– Itse kokemiseen ja tekemiseen perustuvien asioiden tärkeys ei ole digitaalisena aikana kadonnut mihinkään. Meidän on säilytettävä kontakti käsin tekemiseen, sillä ajattelu ja käden tekeminen ovat sidoksissa toisiinsa. Sitä kytköstä ei saa hukata.

Soittoharrastus vei Heinosen myöhemmin opiston tuntiopettajaksi, mutta varsinainen ura koulutuksen parissa alkoi vuonna 1991, kun nuoresta juristista tuli opetusministeri Riitta Uosukaisen erityisavustaja. Vuosikymmenen loppupuolella hän toimi jo itse opetusministerinä.

Yleissivistyksestä trendi

1990-luku toi aikuiset oppimisen valtavirtaan. EU vietti elinikäisen oppimisen teemavuotta 1996. Aikuiskoulutuksesta haettiin vastauksia tietoyhteiskunnan ja kansainvälistymisen vaatimuksiin. Lamanjälkeisessä Suomessa työelämälähtöinen koulutus korostui.

2010-luvulla aikuisten oppimisen tarpeet suosivat yleissivistävää koulutusta. Juuri kansalaisopistot voivat Heinosen mukaan tarjota kansalaisille valmiuksia selvitä muutoksen vauhdissa.

– Työelämän ja yhteiskunnan muutos on nyt hyvin nopeaa ja meidän on varmistettava, että kaikilla säilyy mahdollisuus pysyä mukana ja että ihmisillä säilyy se kokemus, että kaikki ovat osallisia yhteiskunnassa.

Samoin kuin peruskoulussa myös aikuisopetuksessa korostuvat oppiaineiden sijasta yleiset merkitykset. Ne liittyvät luovuuteen ja kansalaisena olemiseen.

– Tämä on ihan toisenlainen yhteiskunta kuin 90-luvulla siinä mielessä, että yhteiskunnan selviytymiskyky on hyvin paljon riippuvainen yksittäisten kansalaisten kyvystä selviytyä. Elämme sellaista aikaa, että kansansivistyksen renessanssin tarve on olemassa.

Heinonen puhuu ”aivan perusasioista”, ihmisenä olemisen taidoista.

– Kun digitalisaatio ja automatisaatio lisääntyvät, ihmisen tekemänä korostuvat kyky pitää huolta toisesta ihmisestä, empatian ja myötäelämisen taidot.

Työelämässä korostuu myös luova ongelmanratkaisutaito.

– Sitä tukevat hyvin taito- ja taideaineet. Harvoin mielletään, että niissähän on kyse kyvystä kuvitella ja kuvitella tulevaisuus. Se on ihan olennaista tässä ajassa. Ilman taitoa kuvitella oma ja yhteinen tulevaisuus ihminen voi helposti joutua tuuliajolle.

Kansalaistaidot tarpeen

Suomi 100 -vuoden juhlateema on yhdessä tekeminen. Kansakunnan yhteenkuuluvuus ja demokratiaan kasvaminen innoittivat yli sata vuotta sitten suomalaisia vapaan sivistystyön uranuurtajia. Heidän työnsä jatkajat jakavat nyt euroopanlaajuisesti huolen lisääntyvästä eriarvoisuudesta ja vihanlietsonnasta.

Jo laki velvoittaa vapaata sivistystyötä tukemaan aktiivista kansalaisuutta.

– Kysymys on siitä, miten löytää oma arvo ja oppia antamaan arvo muille. Miten oppia näkemään, hyväksymään ja hyödyntämään erilaisuutta ja jokaisen ihmisen ainutlaatuisuutta. Eihän me yksin täällä mitään saada aikaan. Yhteiskunnan eheys lähtee yksittäisen ihmisen eheydestä, Heinonen tulkitsee.

Yhteinen hyvä kirkkaaksi

Kansalaisopistot ovat osa kuntien koulutus- ja kulttuuritointa, joka sote- ja maakuntahallinnon uudistuksen myötä nousee kuntien toiminnan keskiöön. Opetushallituksen pääjohtajalla on antaa selkeä resepti, miten kirkastaa kuntapäättäjille opistojen merkitys.

– Kaksi asiaa: ensimmäinen on tehdä työnsä laadukkaasti ja kehittää sen vaikuttavuutta. Toinen on vahvistaa linkkiä kansalaisopiston tekemän työn ja kunnan ison kuvan välillä, niin että kirkastuu, mikä on se isompi hyvä, minkä kansalaisopisto toiminnallaan saavuttaa.

Konkreettisesti se tarkoittaa, että kuntapäättäjille on kerrottava, että opistoon sijoitettu euro tuottaa tutkitusti jopa kolmin-nelinkertaisen hyödyn. Hyöty muodostuu säästöjen ja tuottavuuden yhteissummasta: kun opiskelijan hyvinvointi opiskelun myötä lisääntyy, sosiaali- ja terveysmenot vähenevät ja yksilön työelämätaidot ja motivaatio itsensä kehittämiseen paranee.

– Tämän ison kuvan kirkastamiseksi pitää nykyisellään nähdä vaivaa, Heinonen kannustaa.

Teksti: Sirkku Määttä

Sarjassa koulutuksen ja yhteiskunnan vaikuttajat puhuvat omista kokemuksistaan ja käsityksistään kansalaisopistojen merkityksestä ja arvoista. Toukokuussa vuorossa on presidentti Tarja Halonen.