Kun kaikki tulee mahdolliseksi

Ihmisenä oleminen on osoittautunut monin tavoin hankalaksi. Milloin sitä kärsii peloista, milloin taitamattomuudesta, milloin uskon puutteesta. Kielteisten ajatusten kuristuksessa taustalla lepää voimakas ihannekuva alati kehittyvästä ihmisestä, elinikäisestä oppijasta, luovuuden ja itseilmaisun ehtymättömästä lähteestä.

Keräsin kaksikymmentä vuotta tanssirohkeutta ennen kuin vihdoin päätin murtaa itselleni rakentamani myytit siitä, etten osaa tanssia ja ettei minua ole siunattu rytmitajulla. Vantaan aikuisopiston naisille suunnattu kevyempi afrotanssi oli turvallinen ryhmä aloittaa. Ensimmäisen tunnin jälkeen vuodatin salaa kyyneleitä, kun osasinkin! Toisella tunnilla hämmästelin kehossani tapahtuvaa rentoutumista. Viidennellä tunnilla uskaltauduin salin laidalta peilin eteen ja kurssin lopulla tiesin, että jonain päivänä tulen tanssimaan muuallakin kuin helpolla alkeiskurssilla. Muutos oli sisäinen, ulkopuolinen tuskin havaitsi mitään ongelmaa alun alkaenkaan.

Samalla kun tietää, että vain murto-osa omasta potentiaalista on käytössä, tulee kahlinneeksi itsensä aivan suotta heikkojen ja kehittymättömien ominaisuuksiensa vangiksi. En ole lauluihmisiä, tanssi-ihmisiä, leivontaihmisiä, listasta voi rakentaa äärettömän. Elämän varrella tuntuu, että suurimmat kehitysaskeleet otetaan juuri silloin, kun voittaa itsensä ja astuu omalle epämukavuusalueelleen. Todellisuudessa me kaikki olemme juuri sitä kaikkea, mitä päätämme olla. Elämä avautuu pikku hiljaa vuorovaikutuksessa itsen ja maailman välillä. Jokainen kansalaisopistossa käymäni kurssi on tehnyt ihmisenä olemisesta taas askelen kiinnostavampaa ja helpompaa.

Teksti ja kuva: Elina