Kansalaisopistotoiminnan historia 1899-2017

Kotitalouden opiskelijoita Rauman kansalaisopistossa vuonna 1938 (© Rauman kansalaisopiston arkisto)

Kansalaisopistot, työväenopistot, vapaaopistot, aikuisopistot ja opistot ovat tarjonneet suomalaisille vapaan sivistystyön opetusta yhtäjaksoisesti lähes 120 vuotta. Nykyään oppilaitosmuodon lakisääteinen nimi on kansalaisopisto, mutta moni opisto toimii yhä alkuperäisellä nimellään ja nimestään huolimatta kaikki kansalaisopistot tekevät vastaavanlaista työtä.

Mutta mistä kaikki alkoi? Lue alta katsaus kansalaisopistotoiminnan historiaan. Lisää valokuvia opistojen historiasta löydät valokuvagalleriasta ja historiaan voit tutustua myös aikajanan kautta.

1800-luvun loppupuolella maatalousvaltainen Suomi oli yhteiskunnallisen muutoksen edessä. Väkiluku kasvoi nopeasti ja omavaraistaloudesta siirtyminen vaihdanta- ja rahatalouteen suosi asutuskeskuksia ja kaupunkielinkeinoja. Teollistumisen myötä syntyi kokonaan uusi väestöryhmä, teollisuusväestö. Kaupunkityöläisten sosiaalisissa oloissa ei ollut kehumista: työpäivät olivat pitkiä, palkat alhaisia ja asunto-olot kehnot.

Maaseudulla työ- ja ansaintamahdollisuudet olivat kuitenkin maatalousvaltaisen yhteiskunnan väistyessä vielä heikommat. Moni kulkeutuikin maaseudulta parempien ansiomahdollisuuksien perässä kaupunkiin. Ominaista kaupungin työväestölle oli vähäinen vapaa-aika sekä alhainen sivistystaso. Vain harva oli käynyt kansakoulun.

Alhaiseen sivistystasoon havahduttiin niin sivistyneistön kuin työväestönkin keskuudessa. Sivistyneistö järjesti työläisten sivistämiseksi ja kansallishengen vahvistamiseksi valistustoimintaa. Tavoitteena oli tieteelliseen tietoon perustuvalla opetuksella nostaa ihmisten sivistystaso sellaiseksi, että työväenluokka kykenisi omin avuin osallistumaan yhteiskunnalliseen toimintaan ja parantamaan olojaan. Työläiset itse alkoivat puolestaan järjestää keskuuteensa vapaamuotoisempaa opintotoimintaa. Työväenyhdistykset pyrkivät perustamaan kirjastoja, järjestämään luentoja ja aikuisopetuskursseja.

Monipuolistunuttakin sivistystyötä vaivasivat puutteet ja epäkohdat. Ilman vakinaista henkilökuntaa opetuksen suunnittelu ja järjestäminen oli epäjohdonmukaista ja rahallisesti toiminta perustui niukkoihin, vuodesta toiseen vaihteleviin avustuksiin. 1890-luvulla keskeiseksi kysymykseksi nousikin vakiintuneen, tarkoituksenmukaiseksi suunnitellun ja taloudellisen turvatun toiminnan järjestäminen. Alettiin puhua mahdollisesta valtionavusta työväelle järjestettäviä kursseja ja luentoja varten.

Tästä kaikki alkoi. Suomen ensimmäinen kansalaisopisto aloitti toimintansa Tampereella syksyllä 1899. Opiston ensimmäisestä toimintakertomuksesta voimme lukea opistossa opetetun mm. kansantaloutta, terveysoppia ja fysiikkaa. (© Tampereen työväenopiston arkisto)

Ensimmäinen kansalaisopisto Tampereelle 1899

Työväen sivistystyölle esikuvaksi muodostui vuonna 1880 perustettu Tukholman työväenopisto (Stockholms arbetarinstitut), jonka tehtävänä oli ammatteihin valmentamisen sijaan valistuksen levittäminen ja tieteellisen tiedon jakaminen.

Ensimmäinen suomalainen kansalaisopisto perustettiin Tukholman mallin mukaan vuonna 1899 suurimpaan työväenkaupunkiin työväenopisto-nimellä Tampereelle. Tampereen työväenopiston ensimmäisen lukuvuoden opiskelijoista yli 90 % kuului työväestöön ja noin puolet oli käynyt korkeintaan osan kansakoulua. Opetettaviin aineisiin kuuluivat mm. historia, taloustiede, terveysoppi, fysiikka ja laulu.

Vuosisadan alussa ei lähdetty heti perustamaan uusia kansalaisopistoja. Ensimmäisen sortokauden 1899-1905 aikana poliittinen tilanne ei ollut otollinen ja lisäksi nähtiin järkeväksi seurata, miten opistotoiminta lähti Tampereella käyntiin. Suurlakon jälkeen osa puolueista alkoi kannattaa opistojen perustamista myös muualle Suomeen. Vuonna 1907 perustettiin työväenopistot myös Ouluun, Vaasaan ja Viipuriin. Turussa aloitti sekä suomenkielinen että ruotsinkielinen työväenopisto vuonna 1908. Kotkan työväenopiston toiminta alkoi vuonna 1911 ja 1914 Helsingissä aloitti työväenopisto, jossa toimi sekä suomen- että ruotsinkielinen osasto.

Toiminnan alkuvuosikymmeninä opistojen opetus oli pääsääntöisesti luentomuotoista ja tapahtui ilta-aikaan. Opintojen ohessa järjestettiin ”toverielämää”, josta saivat alkunsa edelleen opistojen yhteydessä toimivat opistolaisyhdistykset. Sotavuosina 1917-1918 kansalaisopistotoiminta oli tauolla ja sodan jälkeen monen opiston tilat olivat vaurioituneet tai muusta syystä eivät enää opiston käytettävissä. Itsenäistymisen jälkeen opistot alkoivat kuitenkin saada kirjastojen tapaan valtionapua, mikä antoi voimakkaan sysäyksen uusien opistojen perustamiselle.

Yleisimmin kunnallisina oppilaitoksina työväenopistot korostivat poliittista, yhteiskunnallista ja uskonnollista sitoutumattomuuttaan. Yhteys työväenliikkeeseen oli kuitenkin läheinen – useat opistothan oli perustettukin työväenyhdistyksen aloitteesta. Vaikka autonomian ajan työväenopistojen opetus oli suunnattu erityisesti työväen tarpeisiin, opistojen tuli olla avoimia kaikille. Nimensä opistot päättivät itse ja ensimmäinen muulla kuin työväenopiston nimellä toimiva kansalaisopisto perustettiin Kuopioon vuonna 1916 toimimaan ”Kuopion kaupunkikunnan jäsenten keskuudessa”. Opetusneuvos Kurt H. Enwald perusteli keksimänsä nimen kansalaisopisto osoittavan työväenopistoa paremmin oppilaitoksen olevan tarkoitettu kaikille. Myöhemmin toimintansa aloitti myös liuta vapaaopistoja ja aikuisopistoja, mutta kautta linjan yleisimpinä niminä pysyivät työväenopisto ja kansalaisopisto. Karkeasti yleistäen voidaan sanoa työväenopistoja perustetun useimmiten kaupunkeihin ja kansalaisopistoja maaseudulle.

Kansalaisopistotoiminnan laajetessa ja levitessä syntyi tarve yhteydenpitoon opistojen kesken. Järjestyksessään toisessa Suomen työväenopistojen edustajakokouksessa vuonna 1919 perustettiin silloinen Työväenopistojen liitto. Liiton tarkoitukseksi määriteltiin ”työväenopistoaatteen edistäminen, työväenopistojen yhteisetujen valvominen sekä vuorovaikutuksen ylläpitäminen työväenopistojen välillä”.

Kansalaisopistotoiminta syntyi tarpeeseen sivistää kansalaisia. Jo 1920-luvulla katsottiin, että myös luovat aineet ja ruumiinkulttuurin opetus kuuluvat sivistykseen. Kuvassa miesten voimistelupiiri Helsingin työväenopistossa 1920-1930-lukujen vaihteessa. (© Helsingin kaupungin suomenkielisen työväenopiston arkisto)

Toiminnan vakiintuminen 1920-luvulla: opistoliikkeestä opistolaitokseksi

1920-luvulla opistotoiminta kehittyi opistolaitokseksi. Laki työväenopistojen valtionavusta tuli voimaan tammikuussa 1927 ja näin turvasi opistojen taloudellisen puolen. Laki myös yhtenäisti opistojen tarkoitusta, rakennetta ja toimintaa. Kansalaisopisto vakiinnutti asemansa ei enää vain työväen opetuksen muotona, vaan kansalaiselämässä tarpeellisia tietoja kaikille tarjoavana laitoksena. Yhä useampi opisto aloitti toimintansa kansalaisopiston nimellä, mutta työväenopisto-nimen enemmistöasema säilyi yhä.

1927 valtionapulaki: Työväenopiston tarkoituksena on kohottaa kansalaisten ja aikuisen nuorison sivistystä tarjoamalla heille vapaa-aikoina tilaisuutta ammatti- ja ansiotyön ohella sellaisten tietojen ja taitojen hankkimiseen, jotka ovat kansalaiselämässä tarpeellisia sekä edistävät itseopiskelua ja henkistä itsensä kehittämistä.

Vuoden 1927 lainsäädännön myötä yleisnimi työväenopisto vakiintui virallisestikin kaikkien työväenopistoihin rinnastettavien opistojen yleisnimeksi, mutta vastaavia oppilaitoksia perustettiin edelleen erityisesti maaseudulle nimellä kansalaisopisto tai vapaaopisto. Kunnallisten opistojen rinnalle perustettiin myös kannatusyhdistystaustaisia opistoja, kuten setlementtiopistoja.

1920-luvulla voimaan astunut valtionapulainsäädäntö osoitti valtiovallan arvostuksen kansalaisopistotoimintaa kohtaan: opistoja pidettiin niin merkittävinä, että niille oli syytä tarjota lakisääteistä valtion tukea. 1930-luvulla opistot pyrkivät osoittamaan olevansa niihin kohdistuneiden osoitusten arvoisia ja toimintaa vakiinnutettiin, syvennettiin sekä laajennettiin. 1930-lukuun mennessä luentomuotoisesta opetuksesta oltiin suurelta osin siirrytty ryhmäopetukseen eli opinto- ja keskustelupiireihin, jotka – kuten kurssiopetus nykypäivänä –  perustuivat opettajan ja opiskelijoiden väliseen vuorovaikutukseen.

1930-luvun pulavuodet hidastivat opistojen määrän kasvua ja toiminnallista kehitystä. Sotavuosiksi 1939-1945 toiminta lamaantui vähäiseksi ja itärajalla opistojen toiminta pysähtyi kokonaan. Järjestetty opetus liittyi osin liikealalla toimivien tarpeeseen ja osin nähtiin kotirintaman ”henkisenä huoltona”.

Sotien jälkeen käytiin periaatteellista keskustelua kansalaisopistojen tehtävästä. Opistot tavoittivat nyt aiempaa laajemmin työväestön lisäksi myös muita yhteiskuntaryhmiä ja opetusohjelmat eivät enää täysin sopineet lakisääteiseen, yhteiskunnallis-taloudellisesti korostuneeseen yleissivistykselliseen tehtävään. Kuvassa Porvoon kansalaisopiston teatteripiiri 1950-luvulla. (© Porvoon kansalaisopiston arkisto)

Jälleenrakennuksen ajan itsetutkiskelua ja toiminnan laajeneminen

Sotienjälkeisten vuosien jälleenrakennustyöhön kuului myös koulutoimen ja vapaan sivistystyön kehittäminen ja voimistaminen. Vuonna 1945 asetettiin valtionkomitea pohtimaan kansalaisopistotoiminnan roolia ja tehtäviä sekä mahdollisia tarpeita uudelleenjärjestelyyn suomalaisessa koulutuskentässä. Komitean mietintö ei johtanut muutoksiin, mutta se aloitti periaatteellisen keskustelun sopeutumisesta yhteiskunnassa tapahtuviin muutoksiin. Kansalaisopistot tavoittivat nyt aiempaa laajemmin työväestön lisäksi myös muita yhteiskuntaryhmiä ja opetusohjelmat eivät enää täysin sopineet lakisääteiseen, yhteiskunnallis-taloudellisesti korostuneeseen yleissivistykselliseen tehtävään. Tähän aikaan käytiin paljon keskustelua kansalaisopistojen ”perinteisestä” roolista sekä tarpeesta ammatillisten ja käytännöllisten aineiden opetukseen. Muutokset vaativat kuitenkin tuekseen uuden lainsäädännön, jonka uudistusprosessi käynnistyi 1950-luvulla ja kesti useita vuosia. Vuosina 1945-1950 kansalaisopistojen määrä kasvoi 50:stä 90:een. Opetus jatkui sotienvälisen ajan tapaan ryhmämuotoisena.

Lopulta vuonna 1963 voimaan astunut uusi valtionapulainsäädäntö antoi taloudellisia mahdollisuuksia perustaa kansalaisopistoja myös maaseudulle. Laki tarjosi paremmat toimintaedellytykset ja salli opistojen kehittää toimintaansa paikallisia sivistystarpeita palvelevaksi, kun aiemmat määräykset opetusaineista jätettiin pois. Maaseudulla alettiin myös kaivata samanlaisia opintomahdollisuuksia kuin kaupungissakin. Sana ”kansalaisopisto” mainittiin ensimmäistä kertaa lainsäädännössä. Vuosina 1960-1974 perustettiin 150 uutta kansalaisopistoa, joista suurin osa nimenomaan maaseudulle ja nimenomaan kansalaisopiston nimellä. Vuonna 1967 Työväenopistojen liitto muutti nimensä Kansalais- ja työväenopistojen liitoksi.

1970-luvulla öljyn hinnan korotuksista alkanut lama ajoi tarpeeseen rajoittaa julkisten menojen kasvun rajoittamista. Opistoja ohjeistettiin rajoittamaan toimintaansa ja karsimaan menojaan. Hallituksen esitys valtion tulo- ja menoarvioksi vuodelle 1977 sisälsi kiellon uuden henkilöstön hyväksymisestä ja pyrki rajoittamaan ”harrastusaineiden” opiskelua. Hallituksen esitykset kohtasivat kuitenkin opistoväen voimakkaan vastareaktion. Liiton adressi rajoituksia vastaan keräsi yhteensä 261 881 nimeä eivätkä hallituksen esitykset menneet läpi eduskunnassa. Opistot suhtautuivat vastuullisesti menojen kasvun rajoittamiseen ja lopulta selvittiin ilman lainsäädännöllisiä toimenpiteitä. 1980-luvulle tultaessa opistojen määrällisen kasvun aika oli ohi ja kansalaisopistojen kokonaismäärä oli yli 270. Opistotoimintaa oli nyt jokaisessa kunnassa.

Vuonna 1992 voimaan astuneen lain myötä kansalaisopistosta tehtiin kaikkien ikäluokkien opisto entisten aikuisoppilaitosten sijasta – nyt myös lapsille ja nuorille suunnatut kurssit käynnistyivät laajemmin. Kuvassa Seinäjoen kansalaisopiston alle kouluikäisten kuvataidekouluryhmän työskentelyä vuodelta 2012. (© Seinäjoen kansalaisopiston arkisto)

Lama-ajasta kohti uutta vuosituhatta

Osana koululakien uudistusprosessia säädettiin kansalaisopistolaki 1992, jonka myötä kansalaisopistosta tuli koko oppilaitosmuodon kattava hallinnollinen termi ja sanasta työväenopisto luovuttiin lainsäädännössä. Uuden lain avulla kansalaisopistosta tehtiin kaikkien ikäluokkien opisto entisten aikuisoppilaitosten sijasta – nyt myös lapsille ja nuorille suunnatut kurssit käynnistyivät laajemmin. Laman myötä monissa opistoissa jouduttiin vähentämään henkilökuntaa ja korottamaan kurssimaksuja.

Kansalaisopistojen määrä oli suurimmillaan vuosituhannen vaihteessa, jolloin opistoja oli yhteensä 279. 2000-luvulla kuntafuusioiden ja muiden yhdistymisten kautta opistojen lukumäärä kääntyi laskuun. Muutokset olivat kuitenkin lähinnä rakenteellisia ja opetuksen määrä ei kokenut suuria muutoksia. Vuonna 2009 Kansalais- ja työväenopistojen liitto reagoi oppilaitosmuodon yhtenäistettyyn nimeen ja muutti nimensä Kansalaisopistojen liitoksi.

2010-luvulla valtiontalouden ahdingossa myös kansalaisopistot saavat osansa koulutusleikkauksista ja opistojen oli sopeuduttava uuteen taloudelliseen tilanteeseen. Vuonna 2014 kansalaisopistotoiminta täytti 115 vuotta. Yhteiskuntaa ravistelevat edelleen suuret maanlaajuiset ilmiöt – kotoperäinen työttömyys ja Euroopan pakolaiskriisin myötä lisääntynyt maahanmuutto – joihin kansalaisopistot pyrkivät osaltaan tarjoamaan apua ja tukea. Kansalaisopistoissa järjestetään myös paljon esimerkiksi kursseja senioriväestön tietotekniikkataitojen parantamiseksi.

Kohti 2020-lukua: elinikäistä oppimista lähellä ihmistä

Kansalaisopisto on yksi vapaan sivistystyön viidestä oppilaitosmuodosta. Vapaan sivistystyön tavoitteena on järjestää elinikäisen oppimisen periaatteen pohjalta yhteiskunnan eheyttä, tasa-arvoa ja aktiivista kansalaisuutta tukevaa koulutusta. Lakisääteisesti kansalaisopistot ovat paikallisiin ja alueellisiin sivistystarpeisiin pohjautuvia oppilaitoksia, jotka tarjoavat mahdollisuuksia omaehtoiselle oppimiselle ja kansalaisvalmiuksien kehittämiselle.

Vuonna 2017 Suomessa on 184 kansalaisopistoa ja ne toimivat jokaisen Suomen nykyisen kunnan alueella. Yksi toiminnan pääperiaatteista on opetuksen tuominen lähelle ihmistä. Tästä johtuen opetus on usein hajautettu eri puolille kuntaa. Opetustunteja järjestetään vuosittain yli 2 miljoonaa ja kansalaisopistot tavoittavat vuosittain yli 650 000 suomalaista. Opistoista haetaan tänä päivänä niin virkistystä vapaa-aikaan kuin tukea työelämäänkin. Erityisesti fyysiseen ja henkiseen hyvinvointiin liittyvät kurssit ovat suosittuja.

Lähes 120 vuotta ensimmäisen opiston perustamisen jälkeen toiminta on edelleen elinvoimaista ja kansalaisopistosta on kasvanut Suomen suurin oppilaitosmuoto. Kansalaisopistojen tänä päivänä tarjoamaan opetukseen voit tutustua täällä.

Tekstin lähteinä on käytetty teoksia Kansalais- ja työväenopistotoiminnan historia (Kosti Huuhka), Suomen vapaan kansansivistystyön vaiheet (Erkki Karjalainen), Oodi sivistykselle Helsingin työväenopisto 100 vuotta (Samu Nyström) ja Suomen ensimmäinen työväenopisto 75 vuotta – Tampereen työväenopisto 1899-1974 (Teuvo Virtanen). Osuus Kuopion kansalaisopiston historiasta perustuu myös Kuopion kansalaisopisto 100 vuotta -videoon.

Teksti on tuotettu Alfred Kordelinin säätiön tuella.