Anopin pellavalangat avasivat oven kudonnan maailmaan

Kangaspuilla voi loihtia monenlaista!

Kun anoppini kuoli reilut kolme vuotta sitten, hän jätti jälkeensä paitsi ison ikävän myös talon täynnä tavaraa perikunnalle selviteltäväksi. Niinpä sitten kotiimme tuli kaiken muun lisäksi iso pahvilaatikko, joka oli täynnä vyyhdillä olevia pellavalankoja. Miettiessäni ääneen mitä näille langoille pitäisi tehdä, puolisoni vastaus oli: ”Lahjoita ne Martoille.” Mietin aikani ja sanoin, että en voi lahjoittaa kenellekään äitisi kasvattamia ja käsittelemiä pellavia, joten lähden kutomaan niistä jotakin.

Kansalaisopiston ohjelman ilmestyttyä elokuussa huomasin, että Raahe-opistossa tarjolla olikin useita kudontapiirejä, eikä niissä vaadittu aikaisempaa kokemusta kutomisesta. Valitsin Pitkänkarin koululla keskiviikkoiltaisin olevan kudontapiirin, ilmoittauduin netin kautta ja onnistuin saamaan paikan. Menin ensimmäiselle tunnille lankavyyhti mukanani hiukan jännittyneenä ja odottavin mielin. Ryhmä koostui yli kymmenestä naisihmisestä, jotka tiesivät selkeästi, mitä tahtoivat tehdä ja montako metriä lointa varataan mihinkin työhön. Minä kun en oikein tajunnut mistään mitään, istuin kai hiljaa. Opettaja kysyi minulta, olenko kutonut aikaisemmin, johon vastasin etten ole, mutta nyt tulin kutomaan näitä pellavia. Hän sitten kohteliaasti sanoi, että jospa tekisit aluksi vaikka poppanaa, jotta saat vähän tuntumaa kudontaan. Näin sitten sovittiin ja minulle varattiin pari metriä lointa poppanaa varten.

Sitten alkoi loimien luominen pyörivällä kapistuksella (luomapuut), johon rullatelineestä tulevaa loimilankaa pyöritettiin alhaalta ylös, ylhäältä alas ja molempiin päihin tehtiin ristikot tietyllä tavalla. Pyörityksen välillä laskettiin lankoja ja sisaruspareja ja taas jatkettiin, kunnes ennalta laskettu lankaluku oli pyöritetty luomapuihin. Opettaja tai joku muu kokenut kutoja otti sitten loimen pois luomapuilta tehden siitä pullaletin näköisen pötkyn, joka laitettiin odottelemaan kangaspuihin laittoa. Erilaisia loimia luotiin kaikkiin tämän ryhmän käytössä oleviin puihin ja kova työ ja tohina oli niiden kanssa. Tarkoituksena oli kutoa poppanoita, eri levyisiä mattoja, valoryijyjä ym.

Voi sitä käsitteiden määrää, mikä liittyy kangaspuihin, kutomiseen ja kudontavälineisiin: loimi, kude, viriö, kankaansuu, alkusolmut, pingoton, sukkulat, luha, pirta, vipuset, niidet, niisivarret, välittäjät, alasidonta, yläsidonta, polkuset, tiuhtavarvat, rintapuu, selkäpuu, polvipuu, kangastukki, loimitukki,tukkiliina, tasoituslanka… Ainoat tutut minulle olivat sukkula ja pirta, joten opeteltavaa riitti ja tilanne tuntui aluksi jopa kaoottiselta.

Kun loimet oli saatu pyöriteltyä tukille, alkoi varsinainen kutomatyön valmistelu eli loimen saattaminen kudontavalmiiksi. Siihen kuuluvia vaiheita olivat niisiminen, pirtaan pujottaminen, polkimien asentaminen välittäjien kanssa, alkusolmujen tekeminen ja tasoituslangan pujotus. Tuo kaikki oli minulle tietenkin ihan uutta ja outoa, mutta tein mitä pyydettiin tai käskettiin. Joskus istuin myös kangaspuiden alla ja pujottelin naruja sinne ja tänne, kun opettaja vain sanoi, mistä reiästä pujotetaan. Näin saatiin loimet kaikkiin puihin ja kutominen alkoi vuoroperiaatteella. Kurssi-iltoina luotiin yleensä loimia, leikattiin kuteita tai viimeisteltiin jo kudottuja töitä ja osa kurssilaisista tietenkin kutoi omia osuuksiaan valitsemistaan töistä.

Syksymmällä koitti sitten päivä, jolloin pääsin sitä ensimmäistä poppanaani kutomaan. Sain ohjausta, mitä pitää tehdä: miten sukkula heitetään viriön läpi ja mitä poljinta milloinkin painetaan. Tuntui yksinkertaiselta, mutta virheitä tuli siitä huolimatta yksinkertaisessakin työssä. Yritin tehdä tarkkaa työtä ja ilmeisesti se sitä oli, koska eräs kokenut kutojakonkari kommentoi aikaansaannostani, että eipä ole mikään turha tyyppi, kun osaa noin siistiä reunaa tehdä! Reunoista kai se kutoja punnitaan. Kun kysyttävää tai ongelmia tuli kutomisessa tai puiden kanssa, niin aina joku kokeneempi kutoja tai opettaja kyllä onneksi auttoi ja neuvoi. Poppana valmistui aikanaan ja on jouluisin pöydällä herättäen hauskoja muistoja kutomisen aloittamisesta.

Joulun lähestyessä pääsin viimein kutomaan pellavalankaani, kun yksissä puissa oli sellaisen kutomiseen sopiva loimi. Tässä työssä polkimia olikin jo neljä, mutta ajattelin, että kyllä se onnistuu, kun ei tarvitse osata laskea kuin neljään. No eihän sekään nyt ihan niin yksinkertaista ollut, sillä kun keskittyminen vähänkin herpaantui, niin tuli polkaistua milloin mitäkin poljinta ja kuvio meni sekaisin. Piti siis joko purkaa tai hyväksyä työ virheineen päivineen. Toisaalta kun tiesin kutovani laudeliinaa, niin ajattelin, että eipä se takapuoli tiedä onko kuvio oikein vai väärin, ja taisin jättää virheet välillä korjaamatta.

Yhden laudeliinan annoin lahjaksi mieheni siskolle, josta seurasi pellavalankojen tarinaan jatkoa. Hän oli nimittäin näyttänyt laudeliinaa Eeva-tädille, joka tämän jälkeen soitti ja sanoi antavansa minulle suvun ehkä noin 80 vuotta vanhat kangaspuut perinnöksi, kun kerran harrastan kutomista. Olin kyllä sitä mieltä, että en ikimaailmassa ota kotiin mitään kangaspuita, mutta lopulta kotiin tulivat paitsi kangaspuut myös pakettiautollinen matonkuteita valmiiksi leikattuina. Eihän me saatu niitä puita edes kasaan, mutta onneksi kudonnan opettaja tuli hätiin ja kasasi ne ikivanhat pyöröspuut laittaen myös loimen valmiiksi. Itse sitten niisin ja pujottelin loimen pirtaan, jonka jälkeen opettaja tuli vielä tarkistamaan, että kaikki on oikein ja laitoimme polkuset paikalleen. Nyt kudon sitten sekä kotona että kudontapiirissä niitä pellavalankojani ja tietenkin myös mattoja, mikä onkin hauskaa puuhaa. Pidän enemmän vanhoista maton kuteista kuin valmiista tehdaskuteista, sillä se on kierrätystä ja ekoteko parhaimmillaan! Jokaisella vanhalla kuteella on myös oma tarinansa. Ihailen kokeneiden kutojien mattoja, jotka ovat kuin taideteoksia. Minun ovat vielä vähän sinnepäin ja milloin mitäkin, mutta ehkä pikkuhiljaa opin minäkin sommittelemaan kuteeni sopivan sävyiseen järjestykseen.

Monta käsitettä on reilun kahden vuoden aikana tullut tutuksi ja pikkuhiljaa olen oppinut ymmärtämään joitakin kudontaan liittyviä asioita, mutta hyvin paljon on vielä opittavaa. Aikaa vievää puuhaa tämä kutomisharrastus myös on ja kun vielä lisäksi tulee ommeltua vaatteita ym, niin joskus tuntuu, että vapaa-aikaa pitäisi olla enemmän. Toisaalta mukavat harrastukset ovat voimavara, joka auttaa työssä jaksamisessa, ja harrastuspiireissä tapaa mukavia ihmisiä. Käsitöiden tekeminen on erittäin rentouttavaa puuhaa ja muutama tunti harrastuspiirissä kuluu aina vilahtaen.

Kangaspuut ovat yhdenlainen kestävän kehityksen symboli eivätkä ne kaipaa päivityksiä tai uusia ohjelmistoja toimiakseen. Joskus joku nyöri katkeaa ja sen joutuu uusimaan, mutta aika vähällä huollolla ne pelaavat. Minunkin ikivanhat käsin veistetyt puuni toimivat lähes samalla lailla kuin uudet tehdastekoiset puut kutomolla. Mikä kone, koje tai laite kestävyydessään ja ajattomuudessaan lyö laudalta kangaspuut? Minä en ole vielä sellaista keksinyt. Onneksi on myös olemassa kansalaisopistoja, jotka järjestävät kudontakursseja tarjoten tilat, välineet ja opetusta sekä aloittelijoille että osaajille. Anopin kasvattamien pellavien ja niistä tehtyjen lankojen sekä Raahe- opiston kautta minulle avautui uusi maailma kudonnan parissa – harrastus hauskimmasta päästä.

Teksti: Erja Karhunen, Raahe-opisto
Kirjoitus on osa Raahe-opiston 70-vuotiskirjoituskilpailun satoa.